Heinäkuun kolmas viikko lähestyi ja oli taas aika Koululiikuntaliiton Sopulivaelluksen. Tänä vuonna vaelluskohteeksemme valikoitui Muotkatunturin erämaa Pohjois-Lapissa, Inarijärven länsipuolella. “Muotkatunturin erämaa-alue on erämaista erämaisin: merkittyjä reittejä ei ole ja autiotupia on vähän.”(Luontoon.fi)
Sopulivaelluksen osallistujat voivat valita ryhmänsä, Nautiskelijat tai Sissit. Nautiskelijat leiriytyivät n. 15 km vaelluksen jälkeen paikkaan, josta tekivät päiväretkiä lähiseudulle. Sissit leiriytyivät joka ilta eri paikkaan ja vaelsivat n. 100 kilometriä viiden päivän aikana. Tämä reittikertomus on sissien vaelluksesta Muotkatunturin erämaassa halki kumpuilevien tunturien ja vuolaiden jokien.
Sunnuntai 18.7.
Aloitimme vaelluksen Giellajohkan kohdalta P-paikalta. Pitkän bussimatkan jälkeen oli ihana päästä matkaan ja tarkoituksena oli kävellä Kielajoen vartta Honkavuomansuunkosken etelän
puoleiselle polulle. Saimme ensimmäisenä iltana jo esimakua kahdesta vuolaan puron ylityksestä, jotka onnistuneesti ylitimme ylityskengillä eli sandaaleilla. Kompassisuunnalla etenimme kohti polkua, joka löytyikin pienen ylimääräisen koukun jälkeen. Ilta-aurinko paistoi kauniisti sadekuurojen jälkeen, kun löysimme kauniin leiripaikan polun varrelta läheltä Kielajokea puolenyön aikaan. Koski oli jäänyt meidän oikealle puolelle. Kilometrejä sunnuntaille kertyi vähän alle kymmenen ja nukkumaan päästiin puoli kahden aikaan.
Maanantai 19.7
Heräsimme maanantaiaamuna klo 8 ja aamutoimien, aamupalan, teltan purkamisen ja rinkan pakkaamisen jälkeen klo 10 olimme valmiita aloittamaan vaelluksen toisen päivän. Kolea aamu antoi viitteitä siitä, että merinovilla, goretex, kevytuntuvatakki ja kolmen vuodenajan makuupussi tulisivat olemaan tällä vaelluksella tarpeen. Etenimme kaunista Kielajoen vartta helppokulkuisella karttaan merkityllä polulla aina Nirvajoen ja Kielajoen risteykseen, mihin polku päättyi. Meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko jatkamme Kielajoen vartta etelään päin aina Kiellaroaiville asti, tai sitten ylittäisimme Kielajoen ja etenisimme poroaidan viertä Stuorravzia kohden. Ryhmänjohtajan päätöksellä päätimme jatkaa matkaa Kiellaroaiville, koska joen virtaus oli kova ja pohjoisen puolen veden syvyyttä oli vaikea arvioida. Emme halunneet ottaa riskiä, että joutuisimme uimaan ja rinkat olisivat kastuneet jo alkumatkasta. Kiellaroaiville saavuttiin kuuden maissa illalla ja 16 kilometrin päivämatka tuntui sopivalta edellisen yön lyhyiden unien jälkeen. Sadekuurojen jälkeen taivas alkoi rakoilla ja ilta-aurinko lämmitti meitä saapuessamme leiriin. Iltauinnin ja päivällisen jälkeen tulisteltiin leirinuotiolla ja käytiin nukkumaan yhdeksän jälkeen illalla. Olimme valmiita seuraavan päivien pitempiin koitoksiin, kun rinkan painoonkin kroppa alkoi jo tottua.
Tiistai 20.7
Aamuherätys oli klo 6.00 ja kahdeksan aikaan olimme valmiita matkaan. Tiistain vaellus alkoi Kielajoen ja muutaman puron ylityksellä. Hyvä ylityskohta löytyi helposti leiripaikan läheisyydestä, ja vettä oli polviin asti. Liukkaiden kivien ja virran takia piti keskittyä ja edetä rauhallisesti. Meidän piti löytää karttaan merkitty etelän puoleinen polku, joka johdattaisi meidät
Stuorraskaidia kohden. GPS:än avulla polku löytyi helposti. Kolmen miehen seurue tuli meitä vastaan ennen postipolkua ja nuori hirvikin nähtiin läheltä, joka yritti mennä poroaidan läpi siinä onnistumatta. Onneksi hirvelle ei kuinkaan käynyt ja se jatkoi matkaa länttä kohti. Stuorravzin kanjoni avautui karuna edessämme, ja saavuimme kauniille tulipaikalle ennen puolta päivää. Olimme päättäneet käydä huiputtamassa Geatkebassin (520 m), kun niitä avaria tunturimaisemia emme olleet päässeet vielä näkemään. Lähdimme päivärepuilla nousemaan kohti Geatkebassia ja sää näytti uhkaavan epävakaiselta. Myötätuulessa ja matalassa varvikossa eteneminen tuntui vaivattomalta. Huipulla ollessamme saimme kokea tunturissa äkisti muuttuvan säätilan. Kova tuuli, raekuuro ja jäätävä sade pakotti meidät reippaaseen laskeutumiseen takaisin tulipaikalle. Puron vartta kulkiessamme huomasimme, että vesi oli muovannut puroon kauniita spa-osastoja. Tuhti lounas maistui leiripaikalla huiputuksen jälkeen ja sitten olimmekin valmiita jatkamaan postipolkua etelään. Kumpuileva tunturimaisema alkoi avautua edessämme. 20,5 km patikoinnin jälkeen löysimme sopivan leiripaikan Ceavrajohkan vierestä. Pääsimme sopivasti suojaan kovalta tuulelta. Spa-osasto sai meiltä kaksi tähteä.
Keskiviikko 21.7
Olin valmistanut sissejä siihen, että pisin päivämatka tulisi olemaan keskiviikkona, 24 km. Reitin varrelle osuisi myös kaksi huiputusta, Urroaivi (490 m) ja Muotkatunturin alueen korkein huippu Kuarvikozza (590 m), jotka voitaisiin tehdä hyvän sään vallitessa. Aamupäivä saatiin vaeltaa tuulisessa, mutta poutaisessa säässä. Postipolku oli selkeä ja helppokulkuinen ja Urroaivin huiputus tehtiin puolen päivän aikaan. Sieltä avautui hienot näkymät kaakkoon Piekanaäytsiin ja Kuarvikozzalle, mihin oli tarkoitus edetä keskiviikon aikana. Joen ylitys tehtiin taas ennen Piekanaäytsille nousua. Onneksi joukossamme oli jokien kuningatar Hanna, joka avusti meidät kaikki onnistuneesti vuolaasti virtaavan joen yli. Löysimme myös alelaarista poronsarvia, jotka tarttuivat meidän matkaan. Piekanaäytsi oli vaikuttavan näköinen rakkainen rotkomainen laakso, jota pitkin polku eteni. Vesisade alkoi yltyä ja nälkäkin alkoi tulla. Myöhäinen lounas syötiin rankassa, kastelevassa vesisateessa. -Tämä alkaa mennä nyt selviytymisen puolelle, totesin, kun alkoi tulla kylmä ja makuupussikin ehti vähän kastua rinkkaa avatessa. Taivas näytti harmaalta ja sadealue jatkuvalta, kun jatkoimme lounaan jälkeen etenemistä kohti Kuarvikozzan itäpuolta. Päätimme, että tässä kelissä huiputus saa jäädä tekemättä, kun näkyvyyttäkään ei juuri ollut. Kahden pienen lammen jälkeen otimme suunnan kohti Peltojärven Vuomalahtea, mikä olisi meidän seuraavan yön leiripaikka. GPS:sän avulla suunnistimme varsin mallikkaasti kuivien maastonkohtien kautta Peltojärvelle. Sissit olivat varsin hyvällä tuulella, kun taivas alkoi repeillä ja aurinko pilkisteli. Ilta Peltojärvellä oli kaunis. Rankan päivän jälkeen oli mukava kääriytyä lämpimään makuupussiin merinokerrasto päällä. Keskiviikkona kilometrejä kertyi 21,5 km, koska Kuarvikozzan huiputus jäi tekemättä. Ehkä se pisin vaelluspäivä olisikin vasta huomenna.
Torstai 22.7
Pakkasimme rinkat Peltojärvellä pilvisessä, harmaassa kelissä ja klo 8 olimme valmiita viimeiseen pitkään vaelluspäivään. Torstain tavoitteena oli kävellä Peltoaivin tunturin huippuja pitkin ja laskeutua koillisen puoleiselle lammelle lounaan tekoon. Siitä oli tarkoitus jatkaa Peltojoen pohjoispuolen polkua lähelle Muotkan ruoktua sopivalle leiripaikalle Peltojoen varteen. Huiputimme Peltoaivin kovassa tuulessa ja vettäkin alkoi vihmoa taivaalta. Laskeuduttuamme alas lammelle yksi sisseistä huomasi telttansa pudonneen. Vaativissa olosuhteissa kaikenlaista voi tapahtua ja paikansimme mahdollisen putoamiskohdan, joka oli kuitenkin liian kaukana, eikä palattu sitä hakemaan huonon sään takia. Peltojoen pohjoisen puolen polku oli helppokulkuista. Lahtisen kämpällä käytiin kirjoittamassa viesti vieraskirjaan kanssakulkijoille, jos joku vielä löytäisi pudonneen teltan. Leiripaikka löytyi kahdeksan maissa illalla Peltojoen varresta noin kilometri ennen Muotkan ruoktua, jossa piti olla perjantaina klo 8.30 mennessä. Kilometrejä torstaille kertyi 25, mikä olikin sissien pisin päivämatka. Ja olihan se pitkä päivä ollutkin.
Perjantai 23.7
Viimeisen päivän aamukävely Muotkan ruoktulle eteni leppoisasti. Pidimme vielä meditaatiohetken Peltojoen varressa juuri ennen sivistykseen palaamista. Ajatukset siirtyivät hetkeksi vaelluksen parhaimpiin hetkiin ja kuunneltiin veden virtausta ja tuulen huminaa. Olo tuntui hyvin tasapainoiselta ja luonto oli jälleen kerran näyttänyt voimansa monellakin tavalla. Haikeana ylitimme Peltojoen tällä kertaa sillan kautta asfalttitiellä. – Olisiko vielä pitänyt tehdä ylitys sandaaleilla? Joen kuningatar vitsaili. Tänne on palattava uudelleen, ajattelen, kun lumoava tunturiseutu ja erämaa jää taakse. Giitu bovdehusas Muotkeduoddarat!
Kirjoittanut Elisa Juola, sissien ryhmänjohtaja
